Väsynyt lanssari: Mikä sinusta tulee isona?

Kun ensihoitajat kokoontuvat työpaikan sosiaalitiloissa, keskustelu kääntyy ajoittain siihen, mitä kukin aikoo tehdä ”kasvettuaan isoiksi”. Mitään kovin tieteellistä tutkimusta en ole näiden keskusteluiden sisällöistä tehnyt, mutta niistä on syntynyt sellainen mielikuva, ettei valtaosalla ole aikomusta jäädä eläkkeelle ambulanssin hoitajan apupojan tai -tytön paikalta.

Osa on jo tehnyt varsin selviä suunnitelmia, ja laittaneet ne käytäntöönkin, muun muassa opiskelemalla työn ohella uuden ammatin. Suurimmalla osalla tilanne lienee se, ettei kovin konkreettisia suunnitelmia vielä ole, jonka seurauksena niitä ei luonnollisesti myöskään ole käynnistetty käytännössä. Mutta ajatus siitä, että kohta sitä ollaan hyvin palkatussa päivätyössä jossain ”ihan muualla” loistaa kirkkaana mielessä. Ja välillä kirkkaus tuntuu olevan sitä luokkaa, että suorastaan häikäisee.

Miksi niin moni hakeutuu sitten vähintään ajatustasolla pois ensihoidosta? Stressaavia ammatteja on muitakin, kuten myös fysiikkaa vaativia. Eivät päivystyksen sairaanhoitajan, rakennusmiehen, linja-autonkuljettajan, poliisin, myyjän, tehdastyöläisen tai varastotyöntekijänkään työt kevyitä tai helppoja ole, varsinkaan tässä yhä asenteiltaan kovenemassa olevassa maailmassa. Pitää sopeutua ja omaksua uutta, tulosta pitää syntyä. Puhumattakaan siitä, että monella alalla yt-neuvottelut vaanivat jokaisen kulman ja yrityskaupan takana. Voi toki olla, että miljonäärejä lukuun ottamatta kaikki suomalaiset miettivät mitä alkaisi sitten aikuisina tekemään, mutta en usko, että olisi näin.

Ensihoitajan työ on kieltämättä ajoittain raskasta, riskialtista, vaativaa ja kuluttavaa. Mutta onko todellakin niin, että vain harvoille ja valituille on annettu sellaiset kortit, että he edes ajatustasolla haluavat vasta vanhuuseläkkeen kynnyksellä kantaa viimeisen kerran takin ja maihinnousukengät pois ambulanssista? Kuten kaikilla muillakin aloilla, niin 68 ikävuoteen asti työelämässä pysyminen ei onnistu itsestään vain sohvalla makaamalla ja TV-sarjojen suoratoistopalvelua tuijottamalla. Edellä mainituille asioille on toki tarpeensa ja tilansa, mutta kyllä työelämässä pysyminen vaatii muutakin. Näin on asian laita sillä kaiken nähneellä ensihoitajalla kuin suuren varaston trukkikuskillakin.

Jaksamista missä tahansa työssä tukee hyvä fyysinen kunto, hyvä terveys, riittävä uni, osaamisen jatkuva päivittäminen, hyvä työyhteisö sekä työtä tasapainottava mielekäs muu elämä. Koska mikään näistä ei ainakaan 30 ikävuoden jälkeen pysy itsestään, lähtee kaikki oikeasta ajatusmaailmasta ja tahtotilasta.

Ja vaikka hieman sattuu tunnustaa, niin näin keski-ikäisenä lanssarina oman ammatillisen osaamisen sekä fyysisen ja henkisen kunnon ylläpito vaatii koko ajan lisää työtä. Mutta se, että voi ammatinkin kannalta hyvin ja että sinne kustannuspaikalle on mukava mennä, tukee hyvinvointia myös silloin kun työvuorolistassa lukee jotain muuta kuin yksikkötunnus.

Toki myös riittävä ansiotaso on keskeisessä roolissa. Mutta mikä on sitten ensihoitajalle riittävän iso liksa? Saatan olla yksinkertainen, mutta en niin yksinkertainen, että väittäisin meidän palkkojen olevan riittävän hyvät. 90-luvusta lähtien hoivokonttia ajaneena voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että niissä on tapahtunut iso myönteinen kehitys. Tänä päivänä on mahdollista elää lanssarin saamilla oravannahoilla laadukasta elämää painamatta kaikkia vapaapäiviä sivuhommissa. Ajan toki polttomoottorilla varustetulla KIA:lla enkä Teslalla, mutta tämän päätöksen tein kauan sitten hakiessani kouluun. En juuri KIA:sta, mutta auton hintaluokasta kyllä. Ammatinvalinnalla on merkitystä, millaiseksi elämä muodostuu, ja kaikilla on ainakin teoriassa mahdollisuus tulla miljonääriksi. Mutta se ei tapahdu ambulanssia ajamalla.

Itse kuulun ilmeisesti vähemmistöön. Haluan jatkaa ensihoidossa kenttätöissä mahdollisimman pitkään, ja mikäli mahdollista jäädä 45 vuoden työuran jälkeen eläkkeelle tästä hienosta ammatista. Miksi vaihtaisin? Missä muualla saisin olla osaa näin mahtavaa ja arvostettua ammattiryhmää? On kyllä totta, että poistamalla Suomesta alkoholin ja virtsatieinfektiot, keikkamäärät vähenisivät merkittävästi.

Vaikka on klisee sanoa, etten töihin mennessäni tiedä millainen päivä minulle on tulossa, niin toisaalta se on tottakin. On haasteita, ystäviä, suuria tunteita, naurua, itkua, voittoja, häviöitä, auttamista, jännitystä, uuden oppimista ja vaihtuva maisema konttori-ikkunan ulkopuolella.

Mihin voin laittaa nimeni?

 

Teksti Mats Stenström

Kirjoittaja on isä, poika, veli ja vanhan liiton Florence.